Tiukasti jäljellä

Jälkijutut meillä ovat Unnan kanssa olleet hieman vähemmällä huomiolla ihan vain sen takia, että allekirjoittanut itse ei oikein jaksa niistä innostua. Sääli sinänsä, sillä Unna on aika lahjakas sillä saralla. Tulevaisuudessa jäljen olisi tosin parempi kiinnostaa myös ohjaajaa, sillä hälykoiralta vaaditaan myös jonkinmoista jälkiosaamista. Muutama päivä sitten kunnostauduttiin peräti yhden pienen jäljen verran, joka meille käveltiin. Jäljellä oli neljä esinettä heinikkoon haudattuna ja itse jälki kulki heinikkoisesa metsämaastossa rinnettä ylöspäin. Pituutta sillä oli noin 100 metriä.

Unna nappasi jäljen hienosti ja lähti ajamaan sitä vauhdilla. Ensimmäiselle esineelle se ei olisi malttanut pysähtyä kunnolla, vaikka sen noteerasikin ja toinenkin esine mentiin nopeasti haistellen yli (en ehtinyt itse hoksata esinettä ja pysäyttää koiraa liinalla). Kahdelle seuraavalle se malttoi jo pysähtyä kunnolla ja ilmaisi esineet maassamakuulla. Vauhtia oli koko jäljen ajan niin paljon, että sain ihan tosissani roikkua liinan perässä ja toppuutella vauhtia. Kerran Unna hairahtui sivuun, mutta nappasi jäljen nopeasti uudelleen. Ikää tällä jäljellä oli noin puolitoista tuntia.

Pitäisi vaan tehdä pidempiä jälkiä, eri alustoilla ja eri ikäisiä, niin kyllä siitä jälkikoira tulisi! Unna pitää jäljestyksestä hirmuisesti. Olisi myös hyvä tapa rauhoittaa Unnaa - tyyppi kun on ollut viime ajat aivan täynnä virtaa!

Omituisia hajukiemuroita

Torstai-illan hälytreenit sujuivat meillä hieman takkuisasti. Oma fiilis oli jo lähtiessä huono aivan muista syistä ja perille päästyäni huomasin, että patterit, jotka olin ottanut vaihtaakseni otsalamppuun olivat vanhoja ja Unnan palkat olivat jääneet kotiovelle. Matkaan päästiin sentään treenikaverin lamppu ja kissanruokapaketti mukana.

Alue oli Ylästössä ulkoilumetsää. Pimeä oli jo tullut ja ilta viileni koko ajan. Ilma liikkui hieman. Maastollisesti alue käsitti niin pusikkoja, pitkää heinikkoa, tiheää metsää, kuin mukavaa harvempaakin metsää. Polkuja ja ojia meni siellä täällä, eikä lainkaan samoin kuin kartassa. Myös voimalinjat sotkivat hieman kompasseja, joten karttureiden työ takkusi, mikä taas vaikutti siihen, että jouduin aika paljon Unnan kanssa odottelemaan ja pysähtelemään. Aluetta etenimme kuitenkin aika lailla suunnitelman mukaan. Alueelle siirtyessä Unna reagoi jo todella vahvasti hajuun, mutta koska haju tuli viereiseltä alueelta ja koira oli vielä liinassa, en päästänyt sitä sen kummemmin tsekkaamaan, kehuin vain.

Jonkin aikaa aluetta kuljettuamme naapurialueen koira irtosi meidän alueen puolelle ja kävi melkein meidän nenän edestä nostamassa löydön rajan tuntumasta. Unnakin sai hajun, mutta kun kuulin koiran ilmaisuhaukun, pyysin sen pois. Myöhemmin Unna lähti kaksi kertaa hajulle ja päätyi kummallakin kerralla samalle sammaleiselle minikalliolle. Jos siellä jotain oli ollutkin, ei ollut enää.

Lopulta saimme viestin, että "ääniä" oli kuultu tietyltä alueelta meidän alueen ulkopuolelta ja käskyn siirtyä sinne. Etsimme annetun alueen, ei mitään. Sitten saimme ohjeen hieman vaihtaa etsintäaluetta ja etsiä sen - ei taaskaan mitään reaktiota. Muut olivat jo palanneet johtoon ja meitä ohjeistettiin katsomaan yksi oja alueella - oja oli tässä tapauksessa vain viitteellinen käsite, sillä se oli ja ei ollut siinä, mihin se oli karttaan merkitty. Tarkastimme toisenkin ojan, ei mitään. Kello oli kymmenen ja kaikkien pinna alkoi olla jo hieman kireällä, olimme valmiita luovuttamaan. Pysähdyimme ja ilmoitimme tästä johtoon. Linjojen ollessa vielä auki, Unna nosti kuononsa ja veti hyvin selkeästi hajua nenäänsä, sitten se lähti määrätietoisesti liikkumaan, lähdin perään. Välillä sen vauhti hiipui ja eteneminen tapahtui laajoin koukeroin. Kohta vauhti taas kasvoi ja se sukelsi kuusikkoon, ehdin jo miettiä, mihin kauas se on menossa, kun se palasi hirmu laukkaa rulla suussa. Löytö, ojassa kuusen alla, oli lopultakin tehty kahden ja puolen tunnin etsimisen jälkeen.

Itse jäin miettimään, miksi Unna sai hajun niin myöhään, vaikka olimme kertaalleen jo kulkeneet niiltä main ja kiertäneet piilon. Hajut liikkuivat oudosti ja ilma painui alas, mutta silti. Etsintäsuunnitelmakin tuntui olevan ihan ok. Lopputulemana täytyy varmaankin todeta, että minun olisi pitänyt ohjata koiraa jotenkin toisin - miten, se jää pohdittavaksi seuraavia treenejä varten.

Iloista menoa UPK:n leirillä

Kuluneen viikonlopun vietimme Unnan kanssa UPK:n leirillä Veikkolassa. Ohjelmassa oli runsain mitoin ilmaisutreeniä, "etsi keksi ja nakki" -leirikisa, loppukokeenomainen treeni sekä ihmisille teoriaa ja ryhmätöitä niin hajuerottelusta, tullikoiralaitoksen
toiminnasta kuin etsintäsuunnitelman teostakin.

Unnalle otin ilmaisutreeneihin teemaksi erikoisemmat löydöt sekä tarkennuksen. Neiti teki koko viikonlopun hyvällä draivilla hommia ja ilmaisi muun muassa yskäkohtauksen saavan henkilön, keppien kanssa vaappuvan henkilön, äreästi itsekseen puhuvan jne. Illalla debytoimme myös etsi keksi ja nakki -kisassa, missä koiran piti löytää huoneesta kolme nakinpalaa ja ohjaajan kaksi keksiä. Tein itselleni etsintäsuunnitelman mutta unohdin Unnan, sillä lopputulemalla, että olin löytänyt keksit ennen Unnan viimeistä nakkia. :D Löytyi sekin sieltä sitten.

Toisena päivänä loppukokeenomaisessa treenissä kaikki ukot ja akat löytyivät 10 minuuttiin. Unna oli iloinen ja innoissaan. :)

Kuvassa Unna on löytänyt iloisesti Unnalle juttelevan henkilön vauvoineen ja ilmaissut heidät. Vaihdan juuri rullaa kaulapantaan loppuleikkejä varten.

Kuva: Ismo Mannila

"Valiotulos" Valiomyrskyssä.

Perjantai-iltana Novan liikenneradio siivitti meidän matkaa kohti Ylöjärveä. Puheluita otettiin vastaan eri puolilta Suomea, missä myrsky oli kaatanut puita tielle ja tie oli tukossa, missä lensi mitäkin tuulen mukana - ihmisiä kehotettiin välttämään ulkona liikkumista. Meidän matka kohti haun loppupimeäkoetta sujui kuitenkin rauhallisesti lukuun ottamatta ajoittaisia tuulenpuuskia, jotka saivat puristamaan kaksin käsin rattia, että auto pysyi tiellä.

Saatiin lisäpaikka kokeeseen noin viikko ennen h-hetkeä. Työviikon jälkeen perjantai-iltana lähtö kokeeseen tuntui raskaalta, mutta olo oli toiveikas. Jännitti kyllä. Tultiin paikalle sen verran viime hetkellä, että otin Unnan luoksepäästävyysosioon aivan suoraan autosta. Energisen haukkukonsertin jälkeen se asettui aloilleen riviin mukisematta ja tervehti iloisesti testaajaa.

Kokelaita oli paikalla kuusi ja lähtöjärjestys arvottiin. Toivoin kovasti pääseväni maastoon ensimmäisten joukossa, mutta sain numeron viisi. Odotus sujui kuitenkin yllättävän kivuttomasti ja kahden testaajaan voimin koe eteni joutuisasti. Kylmä tosin ehti tulla! Myös Unnan sisko oli samassa kokeessa ja lähti meitä ennen maastoon.

Hallittavuusosio suoritettiin avoimella kentällä. Unna seurasi ja odotti kuuliaisesti kuten piti. Etsintäsuunnitelmaa ehdin myös pohtia ajan kanssa, kun odoteltiin edellisiä maastosta. Tuuli oli puuskissa kova, mutta myös pyöri paljon ja hetkittäin tuntui "pysähtyvän". Arvoin turhan paljon, mistä se tuuli oikein tuleekaan - olisi pitänyt katsoa säätiedotus... Lopulta lähdettiin kuitenkin puoli yhden paikkeilla maastoon "erinomainen"-arvioinnin saaneen etsintäsuunnitelman kanssa.

Maastossa tuuli tuntui paljon leudommalta. Alue oli aika selkeän oloinen - perusmetsää, syvää heinikkoa, kumpuja ja pienehköjä kalliota, vietti hieman toiseen reunaan. Unna liikkui, mutta yllättävän rauhallisesti. Välillä se irtosi tsekkaamaan jotain vähän kauempaa ja palasi sitten lähemmäs. Alueen pohjoisreunalla Unna lähti jonnekin vauhdilla, tuli takaisin yhtä vauhdikkaasti, katsoi silmiin ja kun kysyin "no mitäs" sinkosi täyttä laukkaa alueen kauimmaista kulmaa kohti kadoten näköpiiristä - lähdin perään ja noin puolessa välissä Unna tuli vastaan rulla suussa ja johdatti näytölle (en kytke Unnaa näytöille, vaan se juoksee väliä joka kerta ilmaisten, jos näkee, että en löydä perille). Ensimmäinen "ukko" oli löydetty.

Palasin etsintäsuunnitelmaan ja noin puolivälissä aluetta (kun olin suunnistanut hieman vinoon) näin kun Unna lähti tarkentamaan oikealle hajua, kohta se palasikin taas rulla suussa. Toinen löytö tehty. Sitten kuljettiin suunta loppuun alueen eteläreunaan ja noustiin takaisin pohjoiskulmaan ja taas alas eteläkulmaan alueen rajan tuntumassa. Nyt koko alue oli periaatteessa katsottu, mutta yksi oli vielä löytymättä. Kello kulki. Kulkiessani komensin itseäni olemaan hermoilematta ja mietin, mihin nyt kannattaisi mennä. Pohjoiskolmanneksen järkeilin tutkituksi kattavasti, samoin länsireunan, ainoa mikä tuli mieleen oli, että alueen kaakkoiskulmasta kohti alueen keskustaa (eli ihan siinä alussa) oli vähän isompi läntti joka oli katsottu väljemmin. Sinne siis reippaalla poikkihalkaisulla. Mielessäni odotin koko ajan, että koira ottaisi hajun - ja lopulta se sitten otti, ja kurvasi juuri sinne "länttiin". Kiipesin perässä pienelle kalliolle, missä Unna kovasti tarkensi hajua ja juuri ennen kuin Unna sai tarkennettua loppuun huomasin seisovani kolmen metrin päässä piilosta, kurvasin hieman poispäin ja Unna tuli saman tien rulla suussa perään, että älä nyt pois lähde! Kuusi minuuttia jäi aikaa - haun loppupimeä oli suoritettu hyväksytysti!

Testaajan kanssa pohdimme kokeen jälkeen, että periaatteessa koiran olisi pitänyt heti kokeen aluksi saada haju viimeisestä löydöstä, mutta epätasainen ja pyörivä tuuli oli tehnyt tepposensa myös toiselle koiralle samassa paikassa. Iltaan mahtui kuitenkin paljon onnistuneita suorituksia ja myös Unnan sisko Tiida - Tinttaraisen Teerenpilkku läpäisi saman kokeen!


Seuraavana päivänä oltiin Unnan kanssa jo puoliltapäivin ympäristötreeniä tekemässä Uudenmaan pelastuskoirien "Pelastuskoiratoiminnan alkeet" -kurssilaisten kanssa. Hyvä keli ja lauantai Helsingin keskustassa tarkoitti, että väkeä oli enemmän kuin paljon! Ajeltiin junilla, metrolla ja tungettiin itsemme ruuhkaan.

Kuvissa Unna ja Tiida onnistuneiden kokeiden jälkeen, sekä Unna ja Hertta Helsingissä.

Kuvat: Sanna Kolehmainen ja Laura Hirvonen.