Vaelluskoiran elämää

Tekstit laahaavat nyt arjen jaloissa, mutta koska tarinoita olisi jaettavaksi, niin kirjoitan niitä sitä mukaa kuin kerkeän. Heinäkuun alun lappalaiskoirien leiri jää odottamaan vielä vuoroaan, tähän muutama sananen elokuun alun vaelluksesta UKK:n kansallispuistossa Inarissa.

Porokoira pääsi elementtiinsä - tuntureille! Ja kyllä se nauttikin. Innokkaasti neiti vaelsi kaikki neljä päivää ja pääsi taas nopeasti vaellusrytmiinkin - tauoilla kannattaa pötkötellä (tai kerjätä ravintoa), että jaksaa taas taapertaa. Miinuksena Unnan mielestä oli varmasti liinassa (flexissä) vaeltaminen, itse en kuitenkaan halua ottaa pienintäkään riskiä, että se on se oma koira joka pinkoo porojen perässä... poroja oli kyllä omituisen vähän! (Kuvissa Unna on irti vain kuvausten ajan).

Teltassa Unna nautti siitä, että sai olla ihan ihmisten lähellä - välillä kellahti niiin tyytyväisenä siihen meidän väliin, etten millään voinut vakavalla naamalla häätää omalle paikalleen. :D Ensimmäisen sadepäivän jälkeen saatiin kyllä telttaan märkä ja kurainen koira, mutta vaelluskaveri, joka ei varsinaisesti koiraihmiseksi tunnustaudu, antoi Unnalle tunnustusta siitä, ettei se märkänäkään haise varsinaisesti märälle koiralle (ominaisuus, jota itsekin kovasti arvostan!).

Hyttysistä Unna ei tälläkään kertaa niin välittänyt, eikä mäkäräisistä, ja oli teltassa suojassa heti kun mahdollisuus siihen tarjoutui! Ainoa "erimielisyys" meillä oli, mitä vauhtia laskeudutaan tuntureita alas - neiti kun ilman kantamuksia olisi ollut aika paljon nopeampi kuin minä rinkkani kanssa. Onneksi se osaa jotenkuten takana käskyn ja kun asiasta tarpeeksi muistutti, malttoi myös takana kulkea jyrkimmät kohdat. Hyvin osattu kierrä-käsky on myös kullanarvoinen, kun koira vaeltaa flexissä! Olisi pinna ollut tiukalla, jos olisi saanut koko ajan selvitellä piuhaa.

Kotiin palattuamme Unna vaikutti hieman pettyneeltä - taitaa se vaan niin olla, että kyllä se porokoiran sielu siellä tuntureilla on, asuu se sitten missä tahansa. :) Niin autuaan näköisenä seisoi Sokostin huipullakin ja silmät ummessa nuuhki tuulta!

Hyvälle treenille pistävä päätös

Blogi on elellyt hiljaiseloa koko heinäkuun - hylännyt en sitä kuitenkaan ole. Lähipäivinä on tulossa tarinaa lappalaiskoirien leiristä Rokualta sekä elokuun alun vaelluksesta Urho Kekkosen kansallispuistossa, mutta tähän pari sanaa heinäkuun puolenvälin etsintätreenistä taajamassa.

Treenipaikka sisälsi sekä koulun piha-aluetta, tiheitä pusikoita, omakotialuetta että yhden rypsipellon. Unna teki töitä pääasiassa liinassa, sillä kulkijoita oli paljon. Ensimmäinen löytö tuli kuudessa minuutissa - otti hyvin hajun jo kaukaa ja tarkensi roskakatokseen. Piilo oli lähestymissuunnasta umpipiilo ja löydölle päästäkseen joutui kiertämään reilusti pois piilosta. Kehuin Unnaa sanallisesti löydöstä ja ohjasin oikealle reitille. Reitin löydettyään fokus säilyi hommassa hyvin ja kirmaili perille vapaana liina perässä laahaten - ohi juossut lenkkeilijäkään ei häirinnyt työtä. Ilmaisukin oli erinomainen.

Toinen löytö oli noin parin tunnin kohdalla. Onneksi olin itse tarkkana ja palasin tarkistamaan aidan viertä, sillä ohitimme etsittävän ensin, kun kadulla oli muita jalankulkijoita. Lopulta Unna melkein törmäsi puun varjossa seisseeseen henkilöön, sillä otti vahvasti hajua pihalta puutarhahommissa olleesta henkilöstä.

Toisen löydön jälkeen jatkoimme etsintää, kunnes kahden ja puolen tunnin kohdalla etsintä "johdosta" keskeytettiin. Halusin vielä lopuksi ottaa kokeeksi perässä kulkeneen "kärpäsen" niittypuskaan ja testata, että olisihan etsintätaktiikkamme toiminut, jos puskassa olisikin joku ollut (välillä kun tuntui, että Unna oli vain päiväkävelyllä ja meni puskiin ohjattunakin aika huonosti...) - toimi se, mutta pahaksi onneksi Unna ampaisi näytölle suoraan maa-ampparipesään ja sai tassuunsa piston, löydettävää pistettiin käteen. Unnalle pistosta seurasi hetkellinen henkinen järkytys, mutta kahden päivän päästä se ei ollut kuitenkaan asiasta enää moksiskaan, kun tehtiin ilmaisutreeniä. Hieman onneton loppu siis muuten hyvälle treenille.

Niin ja vaikka Unna tuntuikin olevan päiväkävelyllä hetkittäin, reagoi se kuitenkin vahvasti hajuihin, joiden aiheuttajaa ei nähnyt - joten tekihän tuo hyvin hommia. Miinuksena oli haluttomuus tosiaan mennä puskiin ja pellolla oltaisiin tarvittu pistotyöskentelyn hyvää osaamista (Unna kun nihkeili myös pellolla kulkemista ilman ohjaajaa ja pelto hirmu mutavelliä + en muutenkaan viitsinyt talloa rypsejä..)! Pistot siis treeniin!


Kuva: Ari Takkunen